torstai 28. helmikuuta 2019

Hajun psykologiaa

Joskus kaikki tuntuu tältä.

Blogitauko on venynyt aika pitkäksi, mutta ajattelin nyt kirjoitella kuulumisia, kun niitä on jotkut kyselleet. Tuntuu muuten mukavalta saada yhteydenottoja, tsemppejä ja vertaistukea. Kiitos paljon niistä! 😊 Blogin kirjoittamattomuus on ollut tietoinen valinta. Olen ottanut etäisyyttä koko aiheeseen, nääs.

No arvatkaas tuliko talo kuntoon edellisten toimenpiteiden myötä? Eipä tietenkään. Vaatisi perusteellisempaa purkua, että saisi näkyviin kaikki työstettävät linjat. Ja tiivistämiseen olisi käytettävissä monenlaisia tapoja. Mielellään joo nämä hommat olisi pitänyt tehdä ennen väliseiniä ja lattioita, jos silloinkaan. Tällaista ongelmaa ei todellakaan pitänyt tulla. No, ei tuo tehty työ täysin hukkaan mennyt (hajukohtia on vähemmän), mutta ei se kyllä kaikkia ongelmia poistanutkaan, joten edelleen on vaiheessa tämä torppa.



Konsultaatio ja seuraava etappi

Paljon olen keskittynyt muihin asioihin, ihan tietoisesti, ja antanut talon olla niin kuin se on. Sitten välillä kun haju on voimakkaampi ja se tunkeutuu tajuntaan, aktivoidun asian kanssa ja otan jonkun askeleen eteenpäin. Olen ollut yhteydessä kahteen rakennusterveysasiantuntijaan ja suunnitelmia on tehty seuraavalle etapille. Ei tämän vissiin pitäisi edelleenkään ihan tuhoon tuomittu torppa olla. Tulemme kokeilemaan ongelmaan toisenlaista lähestymistapaa, saapa nähdä löytyykö ratkaisu sen myötä. Vielä ei ole lyöty lukkoon mitään, mutta toivoa antavia suunnitelmia on. Kerron lisää aikanaan. Mitään hirveän radikaaleja toimenpiteitä ei ole luvassa, joten ei tästä ainakaan tällä tietoa ole uutta evakkoreissua tulossa. Toki, jos on osoitettavissa että talossa on terveyshaitta, olen samantien valmis ottamaan kakarat kainaloon ja lähtemään vaikka telttaan. Ei se evakkoelämä niin kamalaa ollut, ettenkö tekisi sitä uudelleen, jos se olisi välttämätöntä. Terveys edellä! Toistaiseksi ei ole tullut esiin sellaista oiretta, minkä voisi suoraan yhdistää talomme sisäilmaan. Sairastelua tulee ja menee, kuten koululaisilla on tullut ja mennyt aina.

Ajoittain siirrän taloasiat pois mielestä ja se onnistuu parhaiten silloin, kun "hankin elämän" eli teen jotain mielekästä ja mukavaa, mielellään kodin ulkopuolella. Olen mm. uhmannut alentunutta rasituksensietoani hiihtämällä kuin heikkopäinen sekä tehnyt pieniä reissuja kotimaassa ja oikein peräti Tallinnassa saakka. Elämääni on tullut myös muita virkistäviä asioita.

Se, että teen mukavia juttuja ja nautin elämästä, ei valitettavasti poista talon ongelmia. Pään piilottaminen pensaaseen ei poista epätiivistä väliseinälinjaa ja siitä aiheutuvaa hajuhaittaa. Pyrkimys hajuhaitan poistamiseen vaatii aktiivisia toimenpiteitä. Senhän mä jo osaankin - olla salapoliisi, tutkija, selvittelijä, ajattelija, yhteydenottaja, viestin välittäjä, tiedottaja, kirjanpitäjä, pankkiiri. Joskus tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että otan lopputilin tästä talosta. Lähden maailmalle ja palaan vasta kun ongelma on korjattu, että adios vaan, ilmoitelkaa kun voin tulla takaisin. Hetkittäin nousee raivoa ja vihaa ja surua siitä, että tämä talo ei anna meidän vain olla ja elää elämäämme rauhassa. Katkeraksi en silti halua ruveta. Minähän en anna tämän talon viedä mun elämäniloa. Yrittäköön vaan, vielä riittää paukkuja taistella vastaan.



Vika seinälinjojen tai korvien välissä

Tätä tilannetta on varmasti vaikea ymmärtää, jos ei ole sitä itse kokenut. Meillä on tällä hetkellä tiedossa falskaava väliseinä ja osassa taloa hajuhaittaa. Varsinaisesta terveyshaitasta ei ole tietoa. On helppo ajatella, että suurentelen ongelmaa, ja että taitaa olla ainut ongelma tämän rouvan korvien välissä, kun ottaa pienen hajunlemahduksen noin raskaasti.

Asia ei ole kuitenkaan ihan niin yksinkertainen. Kun on elänyt raskaan prosessin epäonnisista talokaupoista tähän pisteeseen ja maksanut siitä kaikesta terveydellään ja hervottomalla määrällä rahaa (velkaa), olisin suonut itselleni ja perheelleni harmittoman tulevaisuuden tässä talossa. Epämiellyttävän hajun aistiminen horjuttaa isosti turvallisuudentunnettani ja luottamustani siihen, että talo on kunnossa ja että olemme turvassa. Olen leijonaemo ja vastaan niistä olosuhteista mitkä lapsilleni luon, enkä halua altistaa heitä sisäilmaongelmille omassa kodissamme. Tarvitsen varmuuden siitä, että remontti on onnistunut. Mun puolesta aikuiset ihmiset asukoot miten tahtoo, jos se on heidän oma valintansa ja he tietävät mitä tekevät.  Mutta tässä ei ole kyse pelkästään aikuisista. 

Hajun aistiminen on myös hyvin subjektiivinen kokemus. Osa meillä asuvista ja vierailevista haistaa tuon hajun, mutta osa sanoo, ettei haista mitään. On siten ihan mahdollista, että joku muu voisi täällä asua ihan tyytyväisenä. Minä en valitettavasti lukeudu heihin.



Mikä auttaisi?

No raha tietenkin. Rahalla tämä olisi ratkaistavissa varsin helposti, uskoisin. Jos riihikuivaa rahaa tulvisi ehtymättömänä virtana (eikä siis kyse olisi velasta) ja tietäisin että se ei lopu kesken, voisin ajatella toimivani seuraavalla tavalla: muutto vuokra-asuntoon, tukko rahaa rta:lle korjauksen suunnittelusta ja valvonnasta, parhaan ikinä remppamiehen palkkaus avaimet käteen -periaatteella ja sitten vaan chillailemaan evakkokotiin ja odottelemaan milloin on valmista. Alapohjan voisi purkaa ja tehdä uudelleen. Vaatisi väliseinien ja kiintokalusteidenkin purkamisen, mutta ei se mitään, rahasta kun ei olisi pulaa, niin hommahan vain tapahtuisi ja itse saisi kaivaa nenää kotosohvalla. Mieheni ei myöskään, todellakaan, joutuisi olemaan talolla rakennushommissa, vaan hän istuisi vieressäni sohvalla kaivamassa omaa nenäänsä.

Näihin haaveisiin, näihin tunnelmiin. 😎



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mistä kaikki alkoi?

Home, so sweet! Tammikuu 2017. Blogin kirjoittaminen meidän hometaloprosessista on ollut mielessä jo pitkään, mutta sen aloittamiseen ...