maanantai 4. kesäkuuta 2018

Persvakoäijä avautuu, osa 2: Tuhotaan huoltoreittiä


Heitetään uhriuden viitta pois ja siirrytään kohtaan, missä kerron omaa pikku sotaani näitä inhoja öttiäisiä vastaan. Lyhyesti asian voisi toki kertoa siten, että pura ja kokoa, tämähän se käsky yksinkertaisuudessaan oli. Toki sidettä ei silmille vedetty, vaikka välillä aivosumun aiheuttama olotila sitä muistuttikin. 😊

Kaikkihan alkoi suunnitellusta hyökkäyksestä vihollisen huoltoreitteihin, eli talon ulkopuolisista töistä. Katkaistiin siis kosteuden pääsy ulkoapäin taloon. Poistettiin pahin ”myrkky” ensin kivijalan vierestä, eli se niin paljon aikoinaan kehuttu fillerihiekka. Toki sitä ennen olin kuutioinut 5 tonnia betonia talon ympäriltä, että päästiin kyseistä myrkynpoisto-operaatiota toteuttamaan. Tuo 5 tonnia ei ole siis vitsi, vaan sen tarkistin kaatopaikan laskuista. Siellähän nuo lavat tarkkaan punnittiin. Piikkasin, moukaroin, piikkasin, moukaroin ja vielä kerran piikkasin ja moukaroin. Itseasiassa myös rälläköin, koska olihan sinne betonin sekaan jokunen verkkokin luonnollisesti pitänyt ujuttaa. Jo pelkästään tämän olisi pitänyt mielestäni rempaksi riittää, mutta kuten tulin myöhemmin huomaamaan, se lekan heiluttaminen oli itseasiassa jopa mieluisaa puuhaa. Sikäli kun asiaa vertaa yläpohjan korjaamiseen, mutta siitä lisää tuonnempana.



       





Kun siis olin tyhjentänyt talon ympärystän kaikesta betonista, sitten saapuikin raskaskalusto ja alkoi möyläämään öttiäisten huoltoreittiä. Maata lusikoitiinkin sitten oikein huolella ja valmistahan tuli. En voinut kuin kateudesta vihreänä katsella sitä ammattitaitoa, millä kaivurikuski maata siirteli. Mäkin haluan oman kaivurin! 😊






Kivijalan ja anturan paljastuttua siihen päätettiin asentaa bitumikaista ennen patolevyä. Ahaa, kuulostaapa helpolle, ajattelin. Siihen vain vähän tohoottimella (kaasupoltin) lämmitellä bitumikaistaa, niin siinähän tuo. Päivän työ ja sekin teetetään ulkopuolisella, koska allekirjoittaneella persvakoäijällä ei sattumoisin ole tulityökorttia. Vaarana siis se (jos teen itse ja säästän), että öttiäiset poltetaan elävänä. Sehän ei olisi sopinut varmaankaan vakuutusyhtiön pirtaan.


Vastaava työnjohtajamme Jarkko, tuo rakennusinsinööri jumalan armosta, toki hyvin pian pilasi tämän(kin) hetkellisen ilon ja onnen asian helppoudesta. Pitäähän kivijalan olla sileä, että siihen saadaan bitumikaista tarttumaan. Jaa, mitäs ihmettä se sitten mahtaa tarkoittaa…? Ja selvisihän se. Kun talon kiertää ympäri, on siinä matkaa noin 70 metriä. Kävellenhän tuon nyt äkkiä kiertää ja katsastelee nurkat. Mutta koittakaapas konttia se sama matka käsissäsi sellainen tuomiopäivän hiomakone, missä pyörii timanttilaikka noin ziljoona kierrosta sekunnissa. Eli otin ja hioin koko helevetin kivijalan. Kontatessani auringonpaisteessa, siinä kaivurin kaivamassa urassa mikä täyttyi pian sellaisella infernaalisella harmaalla pölyllä, päätin, että vastaisuudessa en enää ikinä valita mistään. Mutta tämänkin lupauksen jouduin myöhemmin rikkomaan useita kertoja. 





Mutta niin vain bitumikaista kuitenkin saatiin paikoilleen ja patolevyt siihen päälle. Salaojat ja sadevesijärjestelmät paikoilleen, routaeristeet päälle ja täyttö. Ja lopuksi pieni hiljainen pyyntö, että se en ole minä, joka tuon seuraavan kerran vaihtaa 😊 Mutta näin katkaistiin öttiäisten huoltoreitti ja sehän oli minun mieleeni. Jälleen kerran kuvittelin kuulevani homearmeijan valituksen. 😊 😊












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mistä kaikki alkoi?

Home, so sweet! Tammikuu 2017. Blogin kirjoittaminen meidän hometaloprosessista on ollut mielessä jo pitkään, mutta sen aloittamiseen ...