sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Persvakoäijä avautuu, osa 1: Terroristi, uhri, soturi, sankari, demoni, zombi vaiko harhainen hullu


No niin, lienee aika itsekin tilittää jotain, tämän helvetillisen projektin jälkeen. Lupaan, että en säästele kirosanoja, joten tämän voinee heti julistaa K18-kirjoitukseksi. Koska kyseisen projektin aikana en kirosanoja säästellyt, olen ehdottomasti sitä mieltä, että jonkun hyvin vahvasti hengellisen ihmisen olisi syytä tulla siunaamaan kotimme sinne huudeltujen demonien poistamiseksi. 😊



Home ja muut bakteerit, nuo saatanallisen pienet itiöt itsessään. Miten jokin niin pieni asia (pieni siis kooltaan, suuri sielultaan) voi kaataa jonkin itseään miljoonia kertoja suuremman. Saa liikkeelle ison määrän ihmisiä ja tuhoaa taloja, ihmisiä, perheitä. Kukaan ei ole siltä suojassa, kun ne ottavat vallan. Pahimmillaan se ei kuole pakastamalla, eikä edes helevetti keittämällä, joten milläs tuota saatanallisen ovelaa vihollista vastaan käyt taisteluun. Vihollinen, joka rakentaa ympärilleen haaremin. Tämä ihana öttiäisten yhteisö, joka käy keskinäistä sotaansa ja minä, me, te, he olemme uhreja näiden pässinpäiden temmellyskentällä. Tulee väistämättä mieleen Kummelin kultakuume "Mitä nää tälläset pienet lintuset on ku puree niin saatanan lujaa?" "Ei ne mitään lintuja oo, ne on mäkäräisiä".


Viitatakseni kirjoituksen otsikkoon, ajattelen mikrobien olevan terroristeja, me olemme uhreja, joista ilman taistelua muodostuu zombeja, demoneja ja harhaisia hulluja. Mutta kun alamme laittamaan näille pikku mäkäräisille hanttiin, meistä tulee sotureita ja sittemmin sankareita. Joskin ehkä satatuhatta euroa köyhempiä taistelijoita - tämä kun ei mikään palkka-armeija ole,  mistä itselleen suurta tiliä tekisi. Toki sairas mieleni sai saatanallista nautintoa siitä, kun homehuuruisella mielelläni kuvittelin kuulevani homearmeijan viimeisiä korahduksia. Ajoin käytännössä niiden ylitse, tuhosin niiden poterot, päämajat, viestikeskukset, kemiallisten aseiden tehtaat, sekä niiden pikku nilviäisten huoltoreitit. 


Toki meistä voi tulla myös evakkoja, jotka menettävät kotinsa, eikä paluuta ole. Koti jää silloin vihollisen alueelle. Kaikille ei siis ole mahdollisuutta heittää ylleen taistelijan ja sankarin viittaa, mikä tekee tästä ongelmasta varsin surullisen. Yhteiskunta ei ota evakkoja mitenkään avosylin vastaan. Uuden pienen torpan löytäminen, missä voi vapaasti hengittää, saattaa olla hyvinkin haastavaa. 


Vakuutusyhtiöt, sossut, kelat yms eri instanssit, jotka väittävät välittävänsä ihmisen hädästä, kääntävätkin kaikki tyylillä selkänsä. Parhaimmillaan sai kuulla, että ”ottakaa lisää lainaa, että saatte ostettua ruokaa”. Voi vittu sanon minä!! Ainoa instituutio, joka meitä selkeästi auttoi, oli kirkko. En voi siis välttyä siltä ajatukselta, että miksi sosiaalisessa mediassa levitetään ”eroa kirkosta” -linkkiä, jos loppujen lopuksi kirkko on se paikka, missä ihmisen hätä otetaan tosissaan. Miksi ihmeessä maksan veroja tälle yhteiskunnalle, joka kääntää selkänsä silloin, kun apua todella tarvitsen. Joo, kyllä, koen tässä olevani uhri ja en voi sille mitään, että koen järjestelmän olevan mätä. 

Avautuminen jatkuu seuraavassa numerossa.  


Kuva lainattu: https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/hometalossa_riehuvat_mikrobijengit

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mistä kaikki alkoi?

Home, so sweet! Tammikuu 2017. Blogin kirjoittaminen meidän hometaloprosessista on ollut mielessä jo pitkään, mutta sen aloittamiseen ...